En enää koskaan jätä synnytystoivelistaa tekemättä


Istuin loisteputkien alla neuvolan tervedenhoitajan huoneessa ja kerroin innoissani synnytystoiveistani. Nainen katsoi minua vaiti, naurahti sitten ja sanoi, ettei mun kannattaisi kauheesti synnytystäni suunnitella. Jos jotain halusin toiveeksi laittaa, niin ehkä imetysohjausta...
Olin synnyttänyt kaksi lastani ennenaikaisesti ja kolmaskin saattaisi syntyä milloin vain. Tiesin kyllä, että mitä tahansa voi tapahtua, kun kyse on riskiraskaudesta. Silti halusin, että voin hallita omaa kehoani. Se toive oli iskostunut mieleeni jo esikoisen synnytyksessä. 
Esikoisen synnytys alkoi yllättäen raskausviikolla 33.  Se oli ennenaikainen perätilasynnytys. Ensin synnytystä yritettiin estellä, mutta kun se eteni siitäkin huolimatta, niin pistettiin vauhtia oksitosiinilla. Koko synnytyksen ajan jouduin makaamaan kapealla sairaalasängyllä.
Ainoa mihin pystyin vaikuttamaan oli kivunlievitys. Olin kirjannut synnytystoivelistaani, etten halua lääkkeellistä kivunlievitystä ja sitä toivetta noudatettiinkin hyvin. Lämpöpakkaukset tuntuivat kuitenkin pahalta, mutta koska en muutakaan voinut, niin keskityin vaan ottamaan supistuksia vastaan. Ajatus siitä, että jokainen supistus toisi vauvan syntymää lähemmäksi auttoi kestämään kipua. Sain vaipua omaan kuplaani.
Ponnistusvaiheessa saliin pöllähti kuitenkin kymmenen ihmistä ja kuplani puhkesi. Oli kaiken maailman harjottelijoita, lastenhoitajia, lastenlääkäri, synnytyslääkäri ja kätilöitä. Joku heistä koitti tukea minua selästä ponnistusvaiheessa. Se tuntui kamalalta, mutta sain sanoa useamman kerran ennen, kuin tyyppi tajusi irrottaa. Seuraavassa raskaudessa kirjasin synnytystoivelistaani "En halua, että selkääni kosketaan, varsinkaan ponnistusvaiheessa." 
Kun pieni sininen rääpäle oli syntynyt en uskaltanut ottaa lastani syliini. Tärisin ja pelkäsin, että tiputtaisin lapsen. Kukaan ei huomannut pelkoani. Kukaan ei kysynyt. Mies lähti saattaamaan vauvaa keskolaan ja minä jäin yksin synnytyssaliin. 

Koska kyseessä oli perätilasynnytys oli lääkäri leikannut varmuuden vuoksi välilihat. Kaikki ne salissa olleet kymmenen ihmistä lapsen synnyttyä kuitenkin vaan katosi johonkin! Minä makasin sairaalasängyssä raajat levällään synnytystuissa, välilihat ompelematta. Tuntui, kun olisin vain osa sairaalan liukuhihnaa. Tapettu eläin lihatiskillä! Odotin huoneessa tunnin, ennen kuin lääkäri ehti kursia minut kasaan. Sen kokemuksen jälkeen kirjasin synnytystoivelistaani, että "Toivon, etten jää heti synnytyksen jälkeen yksin" 
Sain lapseni syliini vasta  keskoskaappien, piuhojen ja mittalaitteiden ympäröimänä keskolassa.  Seuraavassa raskaudessa kirjasin synnytystoivelistaani: "Toivon, että mahdollisen tärinäni takia joku pitelee lasta kanssani synnytyksen jälkeen". 



Kolmatta lasta odottaessa vetkuttelin synnytystoivelistan tekemisessä. Olin kyllä kirjoittanut toiveeni muistikirjaani, mutten ikinä saanut lähetettyä niitä synnytyssairaalaan asti. 
Kun avasin synnytyssairaalan ovet, niin ainoa toiveeni kivunlievityksen suhteen oli päästä suihkuun.

Synnytysvastaanotossa lääkäri kurkkasi kohdun suulle ja päätti pistää mut osastolle. Olin 2cm auki, mutta tiesin kyllä, ettei tässä hirveän kauaa menisi. 
Heti osastolle päästyäni pyysin katsomaan uudelleen kohdunsuun tilanteen, mutta sain vastaukseksi vain, että juurihan se alhaalla katsottiin. 

Ärsytti! Koitin nukkua vähän, mutten supistuksilta oikein voinut.
Kätilö pöllähti taas huoneeseen asettelemaan toiselle synnyttäjälle sydänäänivyötä. Kerroin supistusten väliaikatietoja ja pyysin taas kurkkaamaan kohdunsuuta, jos sinne saliin jo pääsisi, mutta kätilö ohitti pyyntöni täysin. 
Lähdin kävelemään pitkin osaston käytävää. Soitin miehelle ja avauduin. Synnytys on ihan kunnolla käynnissä, enkä pääse saliin! Puhelun loputtua olin  polvillani nojatuolilla ja pidin supistusten aikana selkänojasta kaksin käsin kiinni. Tajusin, että ponnistusvaihe alkaa olla jo aika lähellä!
Lähdin kiireesti takaisin huonettani kohti ja näin käytävällä taas oman kätilöni jonkun toisen synnyttäjän kanssa. Kerroin, että supistukset on jo aika kipeitä ja, että sinne saliin olisi jo kiva päästä. Kätilö hymyili ja sanoi, että ilmeisesti synnytysvastaanotossa olin kertonut haluavani suihkuun. Hän lupasi tuoda huoneeseeni suihkukamppeita. Katsotaan sitä saliin pääsyä sitten myöhemmin... Suuni loksahti auki ja katsoin epäuskoisesti kätilöä, mutta sain sanottua vain, että se olis kiva!
Kävin suihkuvermeitä odottessa vessassa ja yritin pissata supistusten välissä. Kiroilin, sillä niin kipeitä supistukset jo oli. Menin takaisin sänkyyni. Odotin hieman, mutta kun supistukset vaan yltyi päätin painaa kutsunappia. Kätilö tuli huoneeseen pyyhe mukanaan. Pyysin, että eikö sitä kohdunsuuta voisi ihan oikeasti jo tutkia ja sinne saliin olisi jo hyvä päästä... Supistukset sai mut puristamaan tyynyä kaksin käsin ja silmätkin kostui. Kätilö voivotteli, että taidan olla jo aika kipeä ja yritti katsoa kohdunsuun nopeasti supistusten välissä. 
Sitten hän valahti valkoiseksi ja halusi pyytää vielä kollegatkin katsomaan.
Kaksi muuta kätilöä lampsi huoneeseen ja katsoi minua sanoen, ettei niiden tarvi  edes kohdunsuuta kurkata, kun nyt viedään vaan juosten saliin! 
Ehdin olla kaksi minuuttia salissa ja tyttö oli syntynyt.
Sain pienen ihanan tytön iholleni. Samalla näin sivusilmällä, kuinka kätilö lähestyi minua ruisku kädessä. Hän ei edes sanonut mitään, ennen kun tajusin kysyä mitä ruiskussa oli. Se oli kuulemma oksitosiinia. Toisissa sairaaloissa sitä annetaan synnyttäjille aika rutiininomaisesti, jotta istukka syntyisi nopeasti ja jälkivuodot pysyisivät kohtuudessa. En kuitenkaan halunnut sitä, sillä esikoisen synnytyksestä opin, että oksitosiini saa mut todella huonovointiseksi. Onneksi ehdin tajuamaan mitä oli tapahtumassa! Eihän tietenkään kätilö voinut sitä tietenkään tietää, mutta ihmettelen, ettei hän edes kertonut mitä oli tekemässä. 
Silloin päätin, etten enää ikinä jätä synnytystoivelistaa tekemättä! 

Synnyttäessäni vaivun helposti synnytyskuplaani. En osaa vaatimalla vaatia mitään, eikä synnyttäjän pitäisikään! Synnyttäessä pitäisi olla synnytysrauha, eikä silloin pitäisi joutua perustelemaan, tai selittelemään pyyntöjä, toiveita, tai vaatimuksia.
Kätilöilläkin on kiire, eikä heillä ole aikaa tutustua synnyttäjään kunnolla. He eivät tiedä, miten kipu näkyy kehonkielestä, tai onko hiljaiset pienet pyynnöt todellisia. He eivät voi tietää mitä ajatten epiduraalista, tai missä tilanteessa haluaisin mahdollisesti siihen turvautua. Silloin, kun olen synnytystoivelistan tehnyt, niin sitä on aina noudatettu pilkulleen! 
Täydellisessä maailmassa tietenkin kätilöt tutustusivat synnyttäjään jo raskausaikana...
- Riina

6 kommenttia:

  1. Itsellekään ei sairaalan touhusta jäänyt mitenkään positiivinen kuva. Olin kirjannut mitä lääkkeitä kivunlievitykseen voin ottaa jos otan. Papereista luin sitten mitä kaikkea muutakin olin saanut. Juurikin siellä synnytyskuplassani ollessa. Osastosta ei kehtaa edes julkisesti kirjoittaa, iso pettymys ja järkytys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa todella surullista, jos toiveitasi ei kuultu! Ajattelen, että synnyttäjälle pitää ainakin juurta jaksaen selittää, mitä tehdään ja miksi, jos jotain toiveesta poikkeavaa joudutaan tekemään. Mulla on toivelistoja aina noudatettu hyvin, mutta surullista silti, ettei kätilöt ehdi keskittyä yhteen synnyttäjään kunnolla. Osastolle jouduin kahdessa synnytyksesssä, eikä kumpikaan kokemus sieltä ollut mullakaan kovin miellyttävä. Siellä ei oikein osaa rentoutua, kun vaan odottaa pääsyä saliin. Kannattaa varmasti laittaa palautetta synnytyssairaalalle, sillä mikään tuskin muuten muuttuu, jos ei pidä ääntä. <3

      Poista
  2. Kuulostaapa surulliselta ettei kuunneltu ja luotettu synnyttäjään. Omalle kohdalle sattui upea kätilö ja kaikki synnytystoivelistan kohdat täyttyivät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Synnytystoivelistoja mulla on kans noudattu hyvin, kun oon vaan sellaisen tehnyt. Oman äänen kuuluviin saaminen on sitten toinen juttu. En usko, että ongelmaa olisi, jos kätilöt ehtisivät oikeasti olla synnyttäjän kanssa tarpeeksi.

      Ihanaa, että sait ihanan kätilön ja kiva, kun kävit lukemassa <3

      Poista
  3. Mä en ole koskaan tehnyt synnytystoivelistaa, mutta ihanasti on kätilöt kyselleet toiveita ja kertoneet missä mennään. Tosin tän nuorimmaisen (neljännen) kohdalla ei paljon toiveita ehditty miettiä, kaveri piti sen verran kiirettä, ettei ehditty edes sairaalaan vaan syntyi ambulanssiin. :D

    Kai noissa toivelistoissa on joskus se ongelma, että synnyttäjä on vähän liian tarkkaan suunnitellut homman, kun eihän sitä voi tietää, miten synnytys etenee ja mitä kivunlievitystä ehditään antaa jne. Mut just tuollaiset toiveet, mitä sullakin oli, esim. ettei jätetä yksin, on varmasti hyvä siihen listaan kirjata.

    VastaaPoista
  4. Ihanaa, että sulle on sattunut hyviä kätilöitä ja aika hurjia kyllä noi matkasynnytykset. :D

    Juu! Eihän sitä aina tiedä ja juuri siksi ne onkin toiveita. Musta on kuitenkin ihanaa, että ihmiset ottaa ennelta selvää eri vaihtoehdoista. Synnytys on niin ainutkertainen, ihmeellinen ja järisyttävä kokemus, että sen mukanaan tuomat ajatukset ja tunteet seuraa ihmistä pitkäänkin. Hyvä synnytyskokemus ei välttämättä ole siitä kiinni, että sitä epirudaalia jouduttiinkin ottamaan, vaan usein siitä, että ihmisen rajoja kunnioitetaan ja hän kokee tulleensa kuulluksi. <3 Kiva, kun kävit lukemassa blogia!

    VastaaPoista