Lehdet mätänee, joten keskityn itseeni.


Lokakuu on ohi. Sitä loppusyksyn väriloistoa olisi mieluusti katsellut pidempäänkin. Pimeys hiipii aina jotenkin varkain. En todellakaan ole valmis siihen, että aurinko laskee jo puoli viideltä!  Kylmät lattiat pakottaa pukemaan villasukat ja öisin hento pakkanen tunkeutuu niveliin asti.

En halua synkistellä pimeässä, joten marraskuu on loistava aika haaveille, itsensä hoitamiselle ja rakkaudelle. Olen surkea kieltämään itseltäni mitään, joten keskityn hyvän lisäämiseen.

Ihminen on miltein pelkkää vettä! Olenkin taas kerran sen yksinkertaisemman asian äärellä. Liian usein unohdan juoda tarpeeksi ja ainoa neste saattaa olla vaan kahvin seassa. Kehoni huutaa vettä!  Juon paremman puutteessa ihan tavallista kraanavettä, vaikkakin tiedän senkin, kuinka hyvältä lähteeltä haettu vesi voi maistua. Silloin koko kehossa tuntuu, kun vesi imeytyisi paremmin. Tampereen vesijohtovesi haisee kloorilta. Ajattelen silti, että vaikken hankkisi mitään hienoja puhdistimia,  niin ylipäätään veden juonti on silti ihan hyvä juttu. Teen sen minkä voin...

 Huomaan myös varastavani arjessa pieniä hetkiä itselleni. Unelmoin, hengittelen ja meditoin. Rakastan sitä tunnetta, kuinka nopeasti silmien sulkeminen ja hengittely saa hyvänolon hormoonit virtaamaan. Tressitasot alenee ja siitä tilasta tulee turvapaikka, johon voi palata missä ja milloin vain. Olen silti liian malttamaton meditoimaan puolta tuntia kerrallaan, mutta pienet pysähtymiset tekee ihan hyvää....  Tiedän silti, että "jos ei ole aikaa meditoida 20-minuuttia, niin pitäis meditoida tunti".... Köh köh!

On jotenkin ihanaa, että kuitenkin juuri virheet ja epätäydellisyys erottaa meidät koneista. Virheiden kautta syntyy uutta ja juuri siksi niitä ei pitäisi pelätä. Silti itse huomaan häpeeväni virheitä ja jopa sitä, että mahdollisuus mokaan. Lymyilen nurkissa ja kieltäydyn seikkailuista. Saatan miettiä usein koko illan yhtä töksähtävää sammakkoa, jonka päästin taas suustani. Silti tunnen tuskaa siitä, etten todellakaan haluaisi kasvattaa lapsiani häpeilemään itseään. Onneksi kuitenkin mieheni tuo mallia siitä, ettei asioita tarvitse turhaan häpeillä. Itse välillä katselen suu auki sitä kaikkea ajatellen, että pitäähän asiat tehdä tietyllä tavalla! Se on noloa jos ei tee ja mitä ihmisetkin ajattelee....
On kuitenkin ihan sama miten asiat on ennen tehty, kun ne voi tehdä siten, mikä tukee arkeamme.

Tarvitsemme ehdottomasti lempeyttä itseämme kohtaan. Se kaikki heijastuu myös lapsiin.

Olen törkeän ylepä muuten siskostani, joka elää unelmaansa ja julkaisi tänään taas uuden biisin. Toivon, että se muistaa itsekin nauttia mahtavista jutuista matkan varrella! <3
   



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti