#minä myös synnyttäjänä


Haluaisin elää sellaisessa Suomessa, jossa jokainen synnyttäjä kokisi olevansa turvassa. Tahdon, että jokainen äiti tuntee tulleensa kuulluksi. Tiedän, että jokainen synnytys voidaan tehdä äitilähtöisesti, vaikka kyseessä olisikin riskisynnytys. Jokaisella naisella on oikeus määrätä omasta kehostaan.

#minä myös synnyttäjänä- kamppanja pyrkii tuomaan näkyväksi synnyttäjien kokemaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Olen ollut pöyristynyt synnyttäjien kokemuksien vähättelystä.  Kätilöliiton puheenjohtaja ei haluaisi käyttää sanaa väkivalta yhdistettynä synnyttäjien kokemaan kaltoinkohteluun. Väkivalta on kuitenkin juuri oikea sana kuvaamaan sitä kaltoinkohtelua, jota synnyttäjä joutuu kokemaan ja joka olis ollut täysin vältettävissä.

On naurettavaa, että jokaisessa lehtijutussa, jossa puhutaan äitien kokemasta synnytysväkivallasta, tai aktiivisesta synnytyksestä, tuodaan esiin se, ettei äideillä ei saa olla liikaa toiveita synnytyksen suhteen. Puhutaan myös jostain kummallisesta myyttisestä äidistä, joka ei suostu mihinkään toimenpiteisiin, vaikka lapsen ja äidin henki olisi vaarassa. En ole vielä koskaan itse tavannut yhtäkään sellaista äitiä. Jos sellainen tilanne kuitenkin on jossain saairaalassa ollut,, niin epäilen vahvasti kommunikoinnin puutetta.

Kamppanjassa ei ole kuitenkaan kyse kätilöiden syyllistämisestä. Kyse on siitä, että meidän on pakko muuttaa synnytyskulttuuria, sillä liian moni nainen kantaa harteillaan synnytystraumaa. Tilanne on täysin kestämätön ja siitä kärsii synnyttäjien lisäksi myös kätilöt.

Toivon kuitenkin, ettei kukaan ajattele kamppanjan esille tuomien rajujen tarinoiden myötä, että oma kokemus olisi liian vähäpätöinen. Jokainen tarina tulee tuoda näkyväksi, jotta synnytyskulttuuria voidaan muuttaa äitilähtöisemmäksi, eikä yhdenkään naisen tarvitse enää kokea synnytysväkivaltaa.


 Mietin omia kokemuksiani ja tuntuu epäreilulta, että oikeastaan ainoa mahdollisuus tulla kuulluksi on palkata itselleen doula, joka on valmis taistelemaan oikeuksieni puolesta. Olen raivoissani ja tilanne on täysin kestämätön! Ei ole kenenkään etu, ettei kätilöt pysty tekemään työtään kunnolla. On valtava vääryys, että naiset joutuu kantamaan lopun ikäänsä sellaisia haavoja, jotka olisi täysin estettävissä.

Olen vähätellyt istelleni kokemuksiani, mutta en kuitenkaan haluaisi, että kukaan kokisi mitään vastaavaa. Siksi päätin palata synnytystarinoihini.

 Onko se väkivaltaa...

kun  lapsi on syntynyt keskosena perätilasynnytyksellä,  enkä uskaltanut ottaa lastani tärinän takia syliin, eikä kukaan auttanut mua pitelemään lasta. Synnytyksessä  tehtiin episiotomia (välilihan leikkaus), mies lähti viemään lasta keskolaan ja koko synnytyssali mystisesti tyhjeni. Minä jäin kaiken sen tunne myrskyn kanssa yksin synnytyssaliin välilihat omepelematta, kuin lihatiskillä, odottamaan , että joku ehtisi kursia minut kasaan...

Onko väkivaltaa se, että jouduin synnytysvastaanotosta osastolle ja useista pyynnöistä huolimatta kätilö ei suostunut katsomaan kohdun suun tilannetta, tai päästänyt mua saliin, jonka seurauksena ponnistusvaihe alkoi jo osastolla?

Onko väkivaltaa se, että kätilö koittaa tuikata oksitosiinia reiteen ruiskulla kertomatta, mitä on tekemässä?

Onko väkivaltaa se, että synnytyssalissa kokee turvattomuutta, sillä kätilö ei ehdi olla kanssasi salissa?


Tehdään Suomen synnytyskulttuurista parempi <3

<3 Riina


2 kommenttia:

  1. "Onko väkivaltaa se, että jouduin synnytysvastaanotosta osastolle ja useista pyynnöistä huolimatta kätilö ei suostunut katsomaan kohdun suun tilannetta, tai päästänyt mua saliin, jonka seurauksena ponnistusvaihe alkoi jo osastolla?"

    Olen itse kokenut melko samanlaisen kokemuksen. En itse määrittele kokemaani väkivallaksi, mutta ymmärrän, jos joku muu määrittelee. Sen sijaan synnytyksen jälkeen tapahtunut mitätöinti, kiistäminen ja pelottelu olivat selvää henkistä väkivaltaa. Sairaalan osalta teot, jolla tapahtunutta yritettiin peitellä, olivat varmasti tarkoituksellisia. Sen sijaan neuvolassa terkka ja psykologi olivat varmasti aidosti sitä mieltä, että eihän tällaista tapahdu, joten olin heidän mielestään vaan ymmärtänyt väärin.

    Uskon, että olisin päässyt synnytyksestä yli ihan helposti, jos olisi vaan pahoiteltu virhearviota. Niin ei kuitenkaan tehty ja sairastuin vaikeaan traumaperäiseen stressihäiriöön, johon sain apua vasta ymmärrettyäni hakea sitä äitiyshuollon ulkopuolelta, kaksi vuotta synnytyksen jälkeen. Ennalleni en palautunut koskaan, mutta uudelleenkouluttautumisen jälkeen olen voinut mm. palata työelämään.

    Siksi kylmät väreet kiirivät selkäpiissäni, kun lukuisat alan asiantuntijat, vastineena kamppanjalle, kertovat, kuinka äitejä kohdellaan aina oikein, mutta joskus ne vaan eivät itse ymmärrä sitä.

    Toivottavasti pian päästään vaiheeseen, jossa ei mietitä, onko väkivaltaa olemassa vaan mietitään, miten tällaista ennaltaehkäistään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen hurjan pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Myös vetoaminen siihen, että näin vaan kuuluu tehdä, on jotain käsittämätöntä, jos toimintatavat kuitenkin aiheuttaa kärsimystä ja ahdistusta. Toivon todella, että kauhistelun ja pilkun viilausen sijaan siitä, että saako sanaa "väkivalta" käyttää, aletaan tosiaan tehdä töitä sen eteen, että asiat muuttuisi paremmaksi. Kiitos, kun kävit lukemassa ja kertomassa tarinasi. <3

      Poista