Loppuun asti...



Paikallisen Intersportin loisteputkien alla poskia kuumotti. Piti ettiä hyvät. Sellaset, jotka oikeesti kestäis. Rahaa oli vähän, mutta intoa sitäkin enemmän. Opiskelijabudjetilla....

Se oli eka yhteinen reissu. 50km Birgitanpolulla ja jonkin verran Pirkan Taivaltakin. Tein kumminkin totaalisen alottelijan virheen, enkä ajanu kenkiä ennalta sisään... Pysyin silti sisulla vauhdissa mukana.

 Kun illala saavuttiin laavulle, olin rättiväsyny. Jalkapohjat tuntu siltä, kun ois lasinsirpaleiden päällä kävelly. Se laavu oli kumminkin kauhukseni tupaten täynnä. Olisin ollu valmis nukkuun vaikka halkovajassa, mutta miehellä oli kuulemma joku muu suunnitelma. 

Plan B:hen vei kinttupolku, joka oli täynnä eri muotosia ja kokosia kiviä. Se oli kun joen pohja. Joka askeleella oli joku muhkura. Matkaa oli varmaan vaan 100 metriä, mutta mun olis tehny mieli vaan kiljua. Niin paljon jalkapohjiin sattu. Purin silti hampaat yhteen ja sinnittelin. 

Kun lopulta kellahdettiin pienen metsäjärven rannalle, pehmeelle maaperälle taivasalle, sinne koivujen keskelle, ni olin kumminkin aika onnellinen. Makuupussissa tuli uni nopeesti.

Aamulla suunnitelma oli selkee. Oli sieltä mettästä pakko kottiinkin päästä. Tiesin että jaloissa on rakot, mut en tajunnu, et kuinka karmeet. 

Takasin tulo matkalla alko sataa. Ilma oli silti tukahduttavan lämmin ja mulla oli vaan semmonen kuminen hengittämätön sadeasu. Tuntu ihan siltä, et tukehtuisin sen sisään! Lopulta sitten meni herne niin pahasti nenään, että oli pakko vaan heivata ison kuusen alla sadevaatteet rinkkaan siitäkin huolimatta, että pelkällä t-paidalla kastuisin. Heti kumminkin tuntu helpommalta ja pääsin sisukkaasti mettästä kotiin asti. 

Ympärillä haisi savu, kun erävermeet oli levitelty pitkin yksiön nurkkia. Makasin olkkarin matolla, ku vihdoin uskalsin kurkata vauriot. Rakkoja ei ollu vaan yks, vaan koko jalkapohjat oli pelkkää rakkoa! Onneks kengät oli ny ainakin ajettu sisään....

Käytin niitä lopulta 14 vuotta ja ne oli saakelin hyvät kävellä! Viime syksynä ne oli tosin jo ihan räjähtäneet, mutta menin niillä silti vielä yhden talven ja keväänkin. Hiukan toisinaan silti hävetti. Ois tietenkin helpompi heittää vaan pakkelit naamaan, tissiliivit paidan alle ja elää sillai, miten ny ihmisten ilmoilla kuuluu. Sitä on vaan päässyt maistaan semmosta vapautta, ettei oikein malttais itteensä enää häkkiin tunkee. Vois tietty tehdä  Kaarina Davisit ja muutta johki mettän keskelle, missä ei omia valintoja arvostele, ku ehkä pari mettäneläintä. Siä sais ihan rauhasa olla vapaa. 

  Riina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti