Vaikeus sanoa ei


 En ole kovin hyvä pitämään kiinni omista rajoistani. Olen hyväksynyt sellaisiakin asioita elämässäni, joita en olisi todellakaan halunnut. Välillä olen tehnyt ja sietänyt asioita vain sen takia, että niin vaan muka kuuluu tehdä. Olen sanonut itse kyllä sosiaalisen paineen alla, antanut jonkun toisen päättää automaattisesti, tai en ole ollut tarpeeksi tiukka pitämään rajoistani kiinni. Olen saattanut sanoa kyllä asioille, jotka ei vastaa omia arvojani. 

Meille syötetään ajatus, että aina pitäisi tehdä hieman enemmän. Saavuttaa hienompi titteli, enemmän palkkaa, lisää harrastuksia, haalia kokemuksia, jotta aina olisi jotain jännää jaettavaa sosiaalisessa mediassa. Yhellä bloggaajalla tuli tarve käydä joka viikonloppu uudessa retkeilykohteessa, jotta aina olisi jotain uutta jännittävää jaettavaa myös blogissa. Todellisuudessa hän olisi halunnut mennä vaan lähimetsään. On vaikea pysähtyä ja miettiä, mikä on vain kuviteltua sosiaalista painetta ja mikä on sitä, mitä oikeasti haluaisimme itse tehdä.

 Ein sanominen on kuitenkin vapauttavaa. Ei vapauttaa sanomaan kyllä sellaisille asioille, jotka on meille merkityksellisiä. Ei tarvitsekaan tehdä enemmän, olla tehokkaampi ja säästää aikaa, vaan poistaa elämästä asioita, joita emme todellisuudessa sinne halua. Voimme hidastaa tahtia, tehdä vähemmän, mutta meille tärkeämpiä asioita. 

En osaa itsekkään tätä vieläkään kunnolla, mutta kyllä hitto vie kolmekymppisenä pitäisi alkaa ottamaan vastuu elämästään. En voi vierittää päätäntävaltaa muille 

Koska suostun liian helposti kaikkeen, olen alkanut ottaa tuumaustaukoja. Kukaan ei vaadi, että vastaus pitäisi antaa heti. Nieleskelen sanoessani: "palaan asiaan", tai "mää mietin tätä ja soitan sulle, kun oon päättänyt".  Olen tehnyt niin pitkään eri tavalla, että tuntuu edelleen hieman vaikealta poiketa siitä. Olen tehnyt kiireessä, tai sosiaalisesta paineesta sellaisia päätöksiä, joita myöhemmin sitten harmittelen. 

Joskus tarvitaan myös apua, jotta pystyy pitämään kiinni omista rajoistaan ja tarpeistaan. On ehkä vähän hassua, mutta oli esimerkiksi maailmankaikkeuden paras päätös ottaa toisen lapsen synnytykseen doula mukaan. En olisi siinä tilanteessa itse osannut pitää rajoistani ja tarpeistani kiinni. Tuntui äärimmäisen turvalliselta, että doula tiesi mitä tarvitsin ja sain sukeltaa rauhassa synnytyskuplaani. Eräs neuvolatäti kuitenkin kauhisteli, ettei se noin saisi mennä, että kyllä äidin pitää synnytyksessä pystyä sanomaan, mitä tahtoo.... 

Osaatko sinä sanoa ei? 

3 kommenttia:

  1. Tuo on niin totta. Just se, että jotenkin yleinen mielipide tai tilanteen luoma paine vaikuttaa siihen, että tuntuu tosi vaikealta kieltäytyä silloinkin, kun itse ihan hyvin tietää sisimmässään että "tää ei ole mun juttu eikä tee minua onnelliseksi".

    Opetteluahan se on ja kun sanot että kolmikymppisenä pitäisi ottaa vastuu elämästään, niin näin kohta nelikymppisenä sanoisin, että nuorena oli ainakin joissakin asioissa helpompikin toimia valtavirtaa vastaan ja vaan sanoa ei.

    Koska silloin ihmiset ehkä ajatteli että nuorena voi kokeilla ja kapinoida mutta keski-ikäisenä pitäisi jo olla ruodussa ja tavoitella rahaa, asemaa ja ties mitä ylennyksiä vaikka nuo verhottaisiinkin hyvinvoinnin, aikuisuuden ja menestyksen nimien alle.

    Mutta tuo, että ei heti vastaa on ihan mahtava neuvo, sitä alan itsekin heti toteuttaa. Ehtii punnita asian ja muotoilla tarvittaessa kohteliaan ei:n, jolloin toinen ei toivottavasti pahastu mutta ei tule itse suostuttua johonkin vaan koska oli vaikeaa kieltäytyä!
    -kata

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On kyllä jännä, miten se onkin niin vaikeaa.... Tuumaustaukojen ottaminen on ollut kyllä paras päätös pitkään aikaan. Kiva kun kävit lukemssa ja kommentoimassa! <3

      Poista
  2. Meitä on niin moneksi! Minulle on tosi helppoa sanoa 'ei' - on aina ollut, oon tainnut jäädä kolmevuotiaan tasolle. Minä olen viime vuodet opetellut olemaan sanomatta 'ei'. Menen mukaan, kun pyydetään, vaikka ensimmäinen reaktio olisi, etten takuulla - ja käytännöllisesti katsoen aina on ollut mukavaa. Yritän olla tyrmäämättä toisten ideoita, vaikka heti näen, mitä älyttömyyksiä niissä piilee... tässä on sanottava, että aika usein olen ollut oikeassa ja yltiöoptimisten lähimmäisten hommat kariutuvat alkuunsa - mutta minä toivottavasti vaikutan nykyisin mukavammalta, kun vain myötäilen ja kannustan, hehheh, ja he saavat itse kantapään kautta mokata yrityksensä.

    Aiemmin koin hyvin vahvasti, että olen moraaliton ja valehtelen, jos en selkeästi ilmaise mielipidettäni (kielteistä tai myönteistä). Että ihmiset saavat minusta valheellisen mielikuvan, jos en sano 'ei' silloin, kun niin ajattelen. Periaatteessa olen yhä tätä mieltä. Minusta olisi kauhistus, jos joku suostuisi ehdotuksiini vastahakoisesti enkä tietäisi sitä. Olen viilentänyt välini pariin tällaiseen entiseen hyvään ystävään, kun lopulta ymmärsin, että he voivat sanoa 'joo' vaikkei huvittaisi. En enää itse pyydä heitä mihinkään tai ota yhteyttä, mutta jos he tekevät aloitteen, menen aina mukaan. Tosin nyt olen vähän huolestunut tästäkin, koska ystäväni puheesta ymmärsin, että hän pyysi omasta aloitteestaan ja vapaaehtoisesti eräälle reissulle mukaan erään tietyn ihmisen, vaikka hänen puheistaan tiedän, ettei hän oikeastaan juurikaan pidä tästä ihmisestä yhtään ja kokee tämän tosi rasittavaksi. En ymmärrä! Ja mietin, suhtautuuko hän minuunkin samoin...

    VastaaPoista