Pieni huijaus




Lumi narskui jalkojen alla ja katulamppujen kellertävä kajo leikki kinoksissa, kun kävelin tulevan mieheni asuntoa kohti ensimmäistä kertaa. Asunto oli neljännessä kerroksessa 50-luvun kellertävässä kivitalossa Tampereen Tammelassa. Lähellä kaikkea!

 Yhden huoneen, keittiön, sekä kylpyhuoneen käsittävä asunto näytti valtavan avaralta, vaikkakin keittiö oli niin pieni, ettei sinne mahtunut yhtäkään huonekalua. Asunnon ainoassa huoneessa oli tietokonepöytä, levysoitin ja seinän vierustalla siisti rivi valkoisia paperikasseja, joista pilkotti kirjoja ja lp-levyjä. Ikkunalla oli yksi lyhty ja toisella huonekasvi. Sängyn virkaa ajoi kaksi patjaa lattialla. Oli hullua, mutta rakastuin palavasti miehen lisäksi askeettiseen sisustukseen!

 Olimme seurustelleen vuoden verran, kun mies muutti luokseni. Hän kantoi kanahäkkini täyteen laatikoita ja säkkejä. .Minä katselin verkon takaa valtavaa tavarakasaa ja koin tulleeni ehkä hiukan huijatuksi. Mies ei ollutkaan minimalisti.

 Myöhemmin kävi ilmi, että hän vaan on äärimmäisen taitava järjestelemään suuren määrän tavaraa pieneen tilaan. Kipuilin aikani erilaisuuttamme tavaran suhteen, mutta tajusin lopulta, että täydennämme toisiamme. Suuri lapsiperheemme elää villiä arkeean pienessä kaunpunkikodissa järkevän jemmailijan ja minimalistimutsin ansioista!

On ihanaa, että rakastamme molemmat pientä kotia ja sen tuomia mahdollisuuksia!


   Riina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti