En suostu enää vain sopeutumaan



Möykky pakkautuu kurkun kohdalle, kieli ajautuu kitalakeen ja hartioita kiristää. Kuukautisetkin perhana! Kun olen kiukutellut tarpeeksi, vedän oven perässäni kiinni ja linnottaudun parvekkeelle. On turha murista muille siinä vaiheessa sen enempää, kun tiedän kuitenkin tasan tarkkaan, mitä tarvitsen. Pitäisi tehdä näin joka kerta. Ihan aina en vieläkään kehtaa. 

Olen kuitenkin onnellinen siitä, ettei möykky tunnu enää koko aikaa. Luulin ennen, että mua tulee ahdistamaan ikuisesti...  Etten oikein ikinä sopeudu maailman vaatimuksiin ja ympäristön kuormitukseen. Luulin, että sitä painetta rinaassa pitää vaan oppia sietämään. 

Kun lopulta jarrutin, niin tajusin, että voin elää oikeasti omien tarpeitteni mukaan. Ei mun tarvitse elää muiden rytmissä, vaan siinä ihan omassa. Kun sen vapauden on saavuttanut, siitä on vaikea enää luopua. 

Muistan kun seisoin reilu parikymppisenä masennuslääkereseptin kanssa eteisessä ja tajusin, etten itse asiassa ole oikeasti masentunut. Tihkun innostusta, voimaa ja iloa silloin, kun saan itse määrätä kuormituksesta. Olen kai nykymittapuun mukaan erityisherkkä. Muistan miettineeni jo ensimmäisellä luokalla, että miksi ihmeessä uuvun niin hirmuisesti koulupäivien aikana. Olen kuitenkin nyt iloinen siitä, etten suostunut enää vaan sopeutumaan, vaan aloin sen sijaan kuuntelemaan tarpeitani.

Sunnuntai terkuin: 

Riina 

ps. KonMari kirjan voitti nimimerkki liisa_siv. Lähetin voittajalle yv:n intagramin kautta. 

 

4 kommenttia:

  1. Taas kerran ihanasti kirjoitettu. Kirjoita useammin. Pidän niin paljon blogistasi :-) Terv. Minimalismiin pyrkivä neljän lapsen äiti

    VastaaPoista
  2. Olet tosi ihana kirjoittaja, odotan uutta postausta aina innolla <3

    VastaaPoista