Mies lähti

Aamuyöstä ulko-ovi kävi ja mies katosi rappukäytävään. On hassua, miten kutkuttavalta tämä uusi tilanne tuntuu. Laitoin musan soimaan heti aamusta täysillä ja tanssin olohuoneessa villisti samalla, kun herättelin lapsia. 

Vaikka jäin lasten kanssa yksin, niin se ei ainakaan vielä ahdista. Hommaa tosin hidastaa _taas_ kaamea räkätáuti (ei korona), joten voi olla, että loppuviikosta itken jo väsymyksestä. Onneksi tätä uutta arkea kestää vaan perjantai iltaan, kun mies palaa retkeltään takaisin.

Meillä yhdessäolo on yleensä tosi tiivistä. Olen lasten kanssa kotona ja teemme pääsääntöisesti töitä kotoa käsin, joten olemme aina ihan liki. Harvemmin kumpikaan on pois ilman lapsia muutamaa tuntia kauempaa. Tämä monen yön reissu oli tässä kohtaa hiukan pakkorako, enkä usko, että takaisin tulee mikään kovin levännyt tyyppi. Luulen silti, että vaikken malta lähteä itse lasten luota öiksi pois, niin todellakin napsin tunteja itselleni loppuvuonna ämpärillisen. 

Arjen hidastaminen on onneksi helpottanut osaltaan paljon. Vaikka lapsia on tullut lisää, en ole enää niin uupunut, kuin esikoisen vauva aikana... Tosin nykyään lapsemme nukkuu yönsä tosi hyvin, mutta ensimmäisen pienen ihanan kanssa, joudumme kuuntelemaan öisin hiljaisen puutalon narahduksia ja keinumaan pitkin asuntoamme. Vain siten pikkuisen sai nukahtamaan... Jos olisin ollut fiksumpi, olisin kokeillut vyöhyketerapiaa. En tosin pitänyt yöitkuja mitenkään ihmeellisinä. Ajattelin ensimmäisen kohdalla, että sellaisia vaan vauvat ovat. Kolmen seuraavan kohdalla tajusin, millaisia yöt voivat oikeasti pienen vauvan kanssa olla ja miten meillä ainakin yöitkut tarkoittaa poikkeusta, kuten hampaiden tuloa, tai flunssaa. 

Onneksi tosi monet vanhemmuuteen liittyvät vastuut jaamme tasan. Mies yleensä ottaa kopin kaikista sellaisista menoista, jonne helpompi hurauttaa autolla, kuten lääkärikäynneistä. Hän on myös se, joka vaivautuu menemään vanhempainiltoihin. Lapset nukahtaa meillä hieman eri aikoihin ja on oikeesti aika ihanaa, että saa rauhassa keskittyä kuhunkin lapseen vuorotellen, kun toinen vahtii valvoskelevia. On tietenkin myös huippua, että miehen työnantaja on joustanut, kun mies on halunnut osallistua lasten lääkärikäynteihin ja neuvoloihin. On aika luksusta mennä neuvolaan vaan yksi lapsi mukanaan. 

Oma aika on tarpeellista ihan oman jaksamisenkin takia. Huomaan kiristeleväni hampaitani helpommin, jos en saa kaivella yksin napanöyhtääni tarpeeksi. Vaikka jaamme tosi monta lapsiin liittyvää asiaa tasan, huomaan silti olevani välillä kateellinen miehen työajasta. Olisi ihanaa pistää itsekin välillä työhuoneenovi kiinni kahdeksaksi tunniksi. Mietin välillä miten blogini kehittyisi, jos malttaisin repiä tälle aikaa enemmän. Toisaalta kirjoitusajan ottaminen on kiinni vaan omasta päästäni. Saisin kyllä enemmän aikaa kirjoittaa, kunhan vaan raaskisin ottaa. Nyt olen kirjoittanut tätä aamusta asti aina pienen hetken kerrallaan pienimpien leikkiessä. Pahoittelen, jos teksti hiukan hyppii ja ajatus katkeilee... 

On jännä, että vaikkei tarkoituksella, niin meilläkin on perhevapaat jaettu perinteisesti. Värjärinäkin mulla oli vaan kaksi kättä, enkä varmaan olisi päässyt samoille ansioille, kuin mieheni nyt. Kotiin jää se, joka tienaa vähiten. Olisi ihanaa uskaltaa tehdä toisin ja jakaa perhevapaat tasan, mutta vaikkemme jakaneet perhevapaita, niin saimme joka tapauksessa rennomman arjen. 

<3 Riina 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti