Kirkas loisteputki särisi katossa. Kuuntelin, kuinka kätilö patisti puolisoni kotiin nukkumaan, sillä mitään ei kuulemma tapahtuisi pitkään aikaan. Muutaman tunnin päästä soitin mieheni kuitenkin puoli paniikissa takaisin. Ne suunnittelivat keisarinleikkausta...
Mieheni pöllähti synnytyssaliin samaan aikaan, kun metalliselle pöydälle aseteltiin esilääkkeitä. Samassa huoneeseen harppoi kuitenkin synnytyslääkäri, joka siinä rytäkässä päättikin muuttaa suunnitelmaa. Kokeillaankin perätilasynnytystä!
Huone oli yhtäkkiä täynnä ihmisiä. Joukossa saapasteli sisään muutama rehvakas lastenhoitaja sen näköisenä, että he nyt tämän synnytyksen sitten hoitavat maaliin. Tulessaan he tokaisivat miehelleni, että hän voisi istua huoneen perällä olevalle tuolille, jos ja kun alkaa heikottaa, jonka jälkeen he sysäsivät mieheni sängyn päähän ja tunkivat hänen kouraansa kutsunapin, jota pyysivät painamaan aina, kun käskettiin. Lastenhoitajat itse asettuivat sänkyni viereen kummalliseen muodostelmaan ja koko ponnistusvaiheen ajan he karjuivat ohjeita, kuin cheerleaderit kannustushuutoja. Välillä joku heistä kosketteli epämiellyttävästi, tai piteli jaloistani kiinni niin, että sattui. Mietin mielessäni, kuinka idioottimainen asetelma oli.
Olen tietenkin väärä ihminen kirjoittamaan tästä aiheesta, sillä olen aina ollut se synnyttävä osapuoli. Mietin silti, että puhutaanko synnytyksessä mukana olevan kumppanin synnytyskokemuksesta liian vähän? Millainen olisi hyvä synnytyskokemus synnytyksessä mukana olevan kumppanin näkökulmasta? Entä, jos kumppanilla esiintyy synnytyspelkoa, tai hänelle kehittyy synnytystrauma?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti