Moi

Mitä kuuluu? Niinhän kirjeet yleensä aloitetaan.. 

Istun keittiössä ja katselen, kun tuuli tarttuu ikkunaan viritettyyn lakanaan ja rakastan sitä näkyä! Luovuin kaikista verhoistani, mutta kesä on ollut niin kuuma, että tarvitsemme auringolta lisäsuojaa. Siksi olen pujottanut ikkunan väliin aluslakanan. Toimii se näinkin. 

Kirjoitin lapsena hurjasti kirjeitä, niin hurjasti, että jossain välissä postilaatikossa odotti kirje joka päivä joltakin kirjekaveriltani. Säilytin kirjeitä haitarikansiossa, joka lopulta pullisteli niin, etten saanut sen nappeja kiinni. 

Muutama vuosi sitten luin kirjeen kuitenkin vielä kerran läpi ja heitin pois. Tiedän, että kauhistelet ehkä tekoani ja myönnän kauhistelleeni sitä hiukan itsekin, mutta ihmiset, jotka kirjeiden takana oli, eivät enää olleet elämässäni mukana. Pitääkö sellaisia kirjeitä kantaa koko elämä mukanaan muuttolaatikoissa varastosta toiseen? 

Minä kai muutuin liikaa. Ihmisoikeudet kun ei ole uskonto, tai mielipidekysymys. Yhteisö, joka oli kuin toinen perhe, alkoikin näyttää syrjivältä ja aloin käymään siellä aina vain harvemmin. 

Hyvää tarkoittava ystäväni raahasi mut Nokia Mission kokoukseen ajatellen kai, et se hurja meininki sais mut muuttaan mieleni. Lähdin kesken pois. 

Uskonnollisessa yhteisössä, johon kuuluin, ei suinkaan ollut mitään välttämis käytäntöä. Eli siis vaikka joku ei seurakunnassa kävisikään, niin häntä ei suinkaan tarvinnut vältellä. Usein koko elämä kuitenkin pyöri seurakunnan ympärillä ja lähdettyäni oli enää aika vähän puhuttavaa. Huomasin muutenkin, kuinka paljon ahdistusta tuotti ystävilleni se, etten enää uskonut samoin. Oli helpompi olla tapaamatta ja tuottamatta muille huolta sieluni pelastamisesta. 

Sinänsä seurakuntiin silti liittyy asioita, joita kaipaan. Yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuuden tunne on kuitenkin asioita, jotka tutkimusten mukaan lisää onnellisuutta. Samanlaista paloa on vaikea löytää muualta. 

Onneksi paljon on tapahtunut ja kirkotkin on jo avoimempia. Oma uskonnollinen ja henkinen näkemykseni on valunut kuitenkin jo liian kauas. 

Vaikken hyväksykkään syrjintää, niin toisinaan tunnen kyllä myötätuntoa. Kun uskonnon rajat piirretään ahtaaksi, elämästä tulee aika mustavalkoita. 

- Riina


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti