Olen miehen kanssa naimisissa mutta...

KAUPALLINEN YHTEISTYÖ: ADLIBRIS 


Puhuin yhden sukulaiseni kanssa jokin aika sitten puhelimessa ja keskustelu jotenkin vain ajautui siihen pisteeseen....Tunnustin hänelle, että olin huomannut jo murkkuikäisenä, ettei sukupuolella tuntunut ollevan mulle mitään merkitystä. Ihastuin ja rakastuin ihmisiin sukupuolesta riippumatta. 

Rakastuin yläasteikäisenä vuotta vanhempaan poikaan ja suhde kesti kolmisen vuotta. Sen jälkeen löysin hyvin pian nykyisen aviomieheni. Sitäkin voi tietenkin miettiä, miksi olen päätynyt yhteen aina miehen kanssa. Onko se vaan ollut jotenkin helpompaa?

Muistan, kun teini-iässä kipuilin uskonnollisessa lahkossa. Tuntui väärältä kuulua seurakuntaan, joka tuntui syrjivältä. Aloin käymään kokouksissa yhä harvemmin. Perustelin sitä tutuillani, jotka kuuluivat seksuaalivähemmistöön, vaikka todellisuudessa aihe kosketti minuakin. 

2000 luvun alussa biseksuaalisuudella tuntui olevan hieman epämääräinen leima. Jos ei ollut kunnon hetero, tai homo, niin mikä sitten oli? Olinko vaan päättämätön, enkö vain tiennyt, mitä halusin? Olinko vain heikko... Se tuntui samalta, kuin teini-iässä, kun koitin hallita kaaosta oksentamalla. Vaikka tunsin, että pystyin oksentamalla hallita edes jotain osaa elämästäni, se tuntui silti häviöltä. Oksennan, kun en kerran pysty luopumaan ruuasta kokonaan. Sori tää vertaus! Tuli vaan mieleen... Vertaus sinänsä oli todella huono. Siinä missä oksentaminen ja bulimia on häiriö, oma seksuaalisuus ei ole häiriötila, tai  jotain, jota vain päätetään, vaikkakin seksuaalisuus voi olla elämän aikana liukuvaa. 

Yksi poikakavereistani oli muuten ihan varma, että mulla on kaksisuuhtainen mielialahäiriö. Oikeasti mietin silloin sitäkin, että liittyykö se, että koen seksuaalista vetoa sukupuolesta riippumatta siihen... Onneksi sitä myöhemmin hyväksyy itsensä paremmin. Ei... se ei vieläkään ole mikään häiriö.

Luulen että edelleenkin, naisen biseksuaalisuus on kuitenkin jossain määrin hyväksyttävämpää, kuin miehen. Vai kuvittelenko vain? Naisen biseksuaalisuutta ei nähdä ehkä niinkään uhkana. Janne Ahjopalon ja Olga Palon kirjassa Rakastan ihmistä * eräs mies kertoo, ettei uskaltanut kertoa omasta biseksuaalisuudestaan, sillä pelkäsi uskottavuutensa laskevan. En silti itse usko, että oma uskottavuuteni laskisi, vaikka puhunkin biseksuaalisuudestani julkisesti. 

Teini valisti mua tosin jokin aika sitten, että on olemassa myös panseksuaalisuus, joka ehkä kuvaisi omaa seksuaalisuuttani vielä paremmin. Olen kuitenkin ollut 2000 luvun alussa teini, jolloin ei todellakaan puhuttu mistään panseksuaaleista.... Välillä tuntuu, että maailma muuttuu, minä en. 

Rakastan ihmistä * kirjassa sanottiin, että jotenkin biseksuaalisuus on jotain, jota pitää aina jotenkin selitellä. Jos tästä aiheesta tulee helposti näinkin monta riviä selittelyä, niin tämä pitää varmasti paikkansa. 

Onneksi aika tekee tehtävänsä, eikä biseksuaalisuus ole mitenkään ihmeellistä. On hieman huvittaakin, että kirjoitan teille tästä aiheesta. Vielä huvittavampaa on se, että selittelen sitä. 

- Riina 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti