Synnyttäjä, hanki doula!


Ensimmäisen synnytyksen jälkeen en halunnut enää tuntea olevani vain osa sairaalan liukuhihnaa. En halunnut kokea enää sitä yksin jäämisen raastavaa hämmennystä, kun lapsi viedään synnytyksen jälkeen osastolle, eikä kukaan jää kanssani. Halusin, että joku pitää huolta rajoistani ja oikeuksistani, jotta saisin itse vaipua rauhassa synnytyskuplaani. Halusin tunteen siitä, että voin itse päättää omasta kehostani!

Vaikka paperilla ennenaikainen perätilasynnytys oli mennyt hyvin, niin  lopulta tunteet ratkaisee hyvän synnytyskokemuksen. Sillä ei ole merkitystä pystynkö olemaan ilman lääkkeellistä kivunlievitystä, vaan sillä, että koen tulevani kuulluksi ja tunnen olevani turvassa.

Toiseen synnytykseeni sain onneksi mukaani Tampereen doulapiiristä ihanan doulan! Hän lupasi tulla synnytykseeni, vaikka varoittelinkin häntä ennenaikaisuuden riskistä. Se oli häneltä iso uhraus, sillä siinä missä yleensä odotellaan lapsen syntyvän muutaman viikon sisällä lasketusta ajasta, niin mun synnytys saattoi alkaa ihan koska tahansa.

Valmistauduin toiseen synnytykseen myös paljon paremmin. Otin selvää lääkkeettömistä kivunlievityskeinoista ja äitilähtöisestä synnytyksestä erikoistilanteissakin. Tapasin doulan ja kerroin hänelle omista toiveistani synnytyksen ja vauvan ensikohtaamisen suhteen. Tuli tunne, että mulla on joku, johon voin luottaa. Joku joka pitää puoliani ja tietää mitä tahdon.

Mies oli ekassa synnytyksessä mukana, mutta hänet häädettiin yöksi kotiin ja vauvan synnyttyä hän lähti vauvan kanssa keskolaan. Huomasin myös, että kannoin synnytyksessä huolta miehen tunteista ja kokemuksista, kun sen olisi pitänyt mennä toisin päin. Mietin esimerkiksi sitä olisiko ponnistusvaihe miehelle liikaa ja käskin häntä lähtemään salista. Hän kuitenkin jäi ja hyvä niin...

Doula oli kuitenkin toisessa synnytyksessäni minua varten. Hän oli tarpeeksi kaukainen, ettei kaikki kokemukset, ja tunteet tulleet liian liki. Sain keskittyä itseeni, enkä muiden tunteisiin. Tietenkin olisin halunnut toiseen synnytykseen molemmat, miehen ja doulan,  mutta ajattelin, että miehen on parempi olla esikoisen turvana kotona synnytyksen ajan.

Heti kun doula astui synnytyssalin kynnyksen yli rentouduin täysin. Hän tiesi mitä halusin, eikä mun tarvinnut enää huolehtia siitä tiesikö kätilö miten reakoin kipuun. Doula kuunteli toiveitani äärimmäisellä herkkyydellä ja oli kanssani koko ajan. Doula myös neuvotteli puolestani ponnistuspaikasta kätilön kanssa ja itse sain vain velloa synnytyskuplassani. Tunsin olevani täysin turvassa!

Sairaalassa kätilöt eivät pysty olemaan välttämättä kokoajan synnytyssalissa. Välillä koen synnyttäessäni olevani liian kiltti, enkä soittele kelloa, kuin vasta pakon edessä.  Olen myös liian monta kertaa kokenut, etten saa synnyttäjänä ääntäni kuuluviin. Vaikka synnytystoivelistaa onkin noudatettu silloin, kun olen sen tehnyt, niin kätilöt eivät ehdi tutustua kunnolla synnyttäjään, eikä tiedä miten reagoin kipuun.

Ainoa asia mikä ehkä vähän harmitti oli se,  että synnytyksen jälkeen suihkuun mennessäni annoin vauvan doulalle. Se tuntui jotenkin väärältä, vaikka synnytyksen aikana doula tuntui olevan korvaamaton! Tuntui silti, että vauvan kuuluisi olla miehen sylissä, eikä kenenkään ulkopuolisen.

Toinen synnytykseni tuntui kuitenkin korjaavan kaikki ne kamalat tunteet, jotka ensimmäisen synnytyksen mukana oli noussut. Pystyin hallita omaa kehoani, doula tiesi mitä halusin ja oli kanssani. Se teki synnytyksestäni super hyvän!

 Hyvä synnytyskokemus on lopulta aika pienistä asioista kiinni.

<3 Riina

Synnytyskertomus 2. 

Vauvaperhe hissittömässä kerrostalossa.

Hissitön talo vauvan kanssa

Asutaan hissittömän talon kolmannessa kerroksessa. Yleensä ulkoa sisään tullessa joku lapsista uuvahtaa. Rappuja on niin monta, ettei niitä millään jaksaisi kaiken sen juoksemisen jälkeen kivuta. Yhden lapsista saa kyllä kannettua, mutta kahta en millään viitsisi. Onneksi mies tekee tosi paljon töitä kotoa käsin, niin voin jättää vauvan sisälle nukkumaan ja mennä kahden keskimmäisen kanssa ulos. 

Vauvan kanssa on kivempi käydä sitten iltapäivästä rauhassa asioilla. Ehkä joku isommista on  silloin mukana, mutta 2-vuotiaan jätän vuorostaan kotiin. On ehkä hullua tehdä näin, mutta omien hermojen kannalta helpompaa. 

Myönnän silti, että odotan hieman jo miehen kesälomia. Sillon on kivempi mennä yhdessäkin koko konkkaronkan kanssa pihalle samaan aikaan. 


On onni, että kaikki meidän vauvat ovat tottuneet melko hyvin kantoliinaan. Muistan, kuinka ärsyttävää oli kiskoa vaunuja kellarin jyrkkiä rappuja ylös. Kyllä se vauvan ja 4-vuotiaan kanssa meni, mutten ikinä saisi vaunuja kellarista vauvan ja villin 2-vuotiaan kanssa. Vaunujen vieminen jyrkkiä portaita takaisin kellarin pyörävarastoon oli jo ihan liian hurjaa! Jätin vaunut yleensä ulos siihen asti, kun mies tuli töistä ja ehti viemään ne takaisin.

 V:lle ja kuopukselle en enää vaunuja hankkinut lainkaan. Olen kuitenkin vauvan synnyttyä hieman pohtinut rattaiden hankintaa 2-vuotiaalle,  muttei mitään pakollista tarvetta ole niille vielä ilmaantunut, kun ulkoilut kerran pystyy näin hyvin jaksottamaan. 2-vuotias viihtyy hyvin liinassa edelleen, joten pieniä seikkailuja voi senkin kanssa tehdä liinaillen. Ehkä kesää ajatellen kantoreppu olisi silti ihana. Silloin mieskin voisi kantaa vauvaa, tai 2-vuotiasta. Voi sitäpaitsi olla, ettei neiti enää tottuisi edes rattaisiin, kun on jo niin kauan ollut täysin liinalapsi... 

Tosin syksyllä, kun R aloittaa eskarin ja mies sattuu olemaan asiakkaalla, niin on pakko hakea poikaa eskarista kaikkien lasten kera. Silloin ehkä pitää hankkia ne rattaatkin.  Noi rappuset kyllä hiukan silti hirvittää, vaikka niin kovasti meidän kodista muutoin tykkäänkin.... Ehkä me jotain keksitään... 

Miten ihmeessä sitä luovisi hissittömässä talossa vauvan ja taaperon kanssa?

<3 Riina 

Vaippahelvetti


Vaikka omien jätteiden lajittelu onkin toukokuun lupaukseni mukaisesti parantunut, niin kotonamme on edelleen vaippahelvetti. Meillä käytetään kertakäyttövaippoja ja niitä tulee ihan kauheesti!

Suunnittelin kyllä, että kokeilen kestovaippailua taas tämänkin vauvan kohdalla. Tilasinkin muovittomia kestovaippoja, mutta sainkin viestin, että ne olikin verkkokaupasta loppu. Meni fiilis ja muoviroskavuori kasvoi...

Mulla on ehkä turhan tiukat kriteerit, kun kaiken pitäisi olla luonnonkuituista, muovitonta ja mieluiten luonnonmukaisesti tuotettua ja eettistäkin. Välillä turhauttaa ja tyydyn lopulta vaan siihen helppoon ratkaisuun. Muumivaipat on kotimaiset, materiaalit ovat kloorittomia ja  hajusteettomia, eikä aiheuta vauvalle vaippaihottumaa.

Tiedän silti, ettei maailma kestä tätä vaipparoskamerta. Siinä missä osan muoveista voi toki kierrättää, niin vaipat menevät suoraan polttoon.

Muovittomien kestovaippojen metsästys lähti siitä ajatuksesta, että jos vaippoja kuitenkin pestään hurjan monta kertaa, niin olisi hyvä, ettei niistä irtoasi mikromuoveja. Tietenkin voisi kestoilla harsoillakin, muttei kärsivällisyyteni ehkä riitä harsojen taitteluun. Villavaippahousut voi onneksi neuloa itse, niin tekokuituista kuorivaippaa ei tarvita.

Yritin hankkia luonnonkuituisia kestovaippoja Mamidealta, mutta oikean kokoiset oli loppu. Otan siis mielelläni luonnonkuituisia vaippavinkkejä vastaan!

Vaippamäärää voi tietenkin hillitä hyvin monella tavalla. Monet ovat hurahtaneetkin vauvojen vessahätäviestintään, jossa vauvojen annetaan tehdä tarpeensa johonkin muualle, kuin vaippaan. Muistan, kun siskoni toi terveisiä Afrikan reissultaan: Hän kertoi, ettei siellä kaikki todellakaan käyttäneet vaippoja vauvoilla lainkaan. Äidit kuulemma kyllä huomasivat, kun vauvalla olisi hätä. Jos joku äiti ei sitä taitoa osannut, niin ajateltiin, että sillä täytyi olla jotain todella suuria ongelmia....

Kyse on tietenkin myös tottumuksista. Olemme tottuneet kertakäyttövaippoihin, joten uutta tapaa on taas vaikeampaa omaksua. Laiskana länsimaalaisena ostan tuotteen, jolla voin pelastaa maapallon, enkä oikeasti opettele vastaamaan lapseni tarpeisiin. VVV olisi tosin super ekologista!

<3 Riina


Suurperheen yöt

suurperheen yöt

Joskus unohdan, että me ollaan jollain mittarilla ihan oikeasti suurperhe...

Tai no kyllähän sen muistaa silloin, kun pitää vuokrata minibussi, että päästään koko porukalla johonkin. Niinäkin hetkinä sen tajuaa, kun imetän vauvaa, 2-vuotias roikkuu paidassa, 5-vuotias haluis just nyt puuroo voisilmällä ja 10-vuotiaallakin olisi jotain tosi tärkeää asiaa. Bonuslapsiltakin pitäisi ehtiä kysymään miten niillä menee.... Silloin tunnen aika moista riittämättömyyttä. Onneksi mies tekee tosi paljon töitä kotoa käsin ja apukäsiä on saatavilla kaiken maailman kakkakriiseihin, tai mitä nyt vauvaperheessä joskus tulee...

Iltaisin saa varautua siihen, että vauvalla on 19-21 välillä hieman mahavaivoja, mutta yöitkuja ei onneksi ole. Yleensä illat jompi kumpi meistä vanhemmista keinuttelee vauvaa pitkin kämppää. Välillä auttaa myös rinta, tai vauvahieronta ainakin hetkeksi. Tietenkin se hieman harmittaa, ettei pysty keskittymään kunnolla isompien iltatoimiin, kun on niin kiinni vauvassa. Vatsavaivat näyttää olevan kuitenkin kellon tarkkoja ja yöt nukutaankin super hyvin!

Lapsiperheen iltarutiinit


Illat menee meillä aika samalla kaavalla. Klo 19 suljetaan kaikki koneet, älylaitteet ja puhelimet. Tästä säännöstä pidetään aika tiukasti kiinni. Syödään iltapaalaa ja koitetaan keksiä varsinkin kahdelle keskimmäiselle jotain rauhallista tekemistä hetkeksi. Kahdeksan maissa aletaan pikku hiljaa tehdä iltapesuja, levitetään perhepeti olkkariin ja mies lukee lastenhuoneessa iltasadun. Yleensä kaksi isompaa nukahtaa viimeistään klo 21. 2-vuotias sinnittelee hereillä hieman pidempään, mutta toisaalta se on hyvä, koska yleensä pystyn laskemaan vauvan unille vasta yhdeksän maissa, kun vatsavaivatkin rauhottuu.

Me levitetään perhepedin patjat lattialle. Se on turvallista vauvankin kannalta, niin ei tarvitse alkaa rajaamaan sänkyäkään huonekaluilla. Vauva nukkuu reunimmaisena, sitten minä, keskellä nukkuu 2-vuotias ja toisella reunalla mies. Vaikka 2-vuotias onkin hyvin hellä vauvaa kohtaan, niin on meistä turvallisempaa, ettei pienimmät nuku vierekkäin. Kun vauva on nukahtanut otan 2-vuotiaan kainalooni ja silittelen hiukan. Yleensä V nukahtaakin silloin nopeasti. Tosin mulla on huono tapa jutella miehen kanssa aina silloin, kun pitäis nukuttaa 2-vuotiasta ja sen takia ehkä nukuttaminen hiukan venyy. Se vaan on yleensä semmonen melko rauhallinen väli juttelulle. Sillon ehtii keskittyä kunnolla siihen, mitä toisella on mielenpäällä.

Kun 2-vuotias on nukahtanut, niin yleensä nukkuu vauvakin. Saatan siirtää tyttöä hieman kauemmaksi vauvasta ja laittaa niiden väliin jonkun tyynyvallin (tyynyt riittävän kauaksi vauvasta), ettei tyttö käänny unissaan vahingossa vauvan päälle. Sitten menen itse vielä koneelle tähän ihan viereen työpisteelleni,  jos vaan jaksan. Toisinaan olen kyllä itsekin niin puhki, että nukahdan pikkusia nukuttaessa itsekin.

Vauva nukkuu tosi hyvin yönsä. Yöllä annan rintaa muutaman kerran, mutta se menee siinä unenpöppörössä ihan itsestään. 2-vuotiaskin nukkuu sikeesti läpi yön. Vaikka 2-vuotias nukahtaakin viimeisenä, niin yleensä se herääkin viimeisenä.

Jos siis joku tässä suurperheessä toimii, niin ainakin me nukutaan super hyvin!

Perhepeti on suurperheen öiden pelastaja!


Lapset ovat itse siirtyneet omasta halustaan omiin sänkyihinsä lastenhuoneeseen, kun he ovat siihen valimiita. Tämä halu on syttynyt siinä 3-4 vuotiaana. Vaikka emme olekaan kieltäneet yöllä tulemasta viereemme, niin jostain syystä lapset ovat nukkuneet omissa sängyissään siitä lähtien mielellään yönsä. 

Pienemmät tuntuu nukkuvan super hyvin perhepedissä. On hassua, että vaikka meillä onkin vauva, niin en kärsi univajeesta, kunhan itsekin maltan öisin nukkua. Pystyn vastaamaan perhepedissä nukkuessa vauvan tarpeisiin nopeasti ja se helpottaa meidän kaikkien unta. 

<3 Riina 


Ps. Vaikka kuva on tollanen, niin ei meidän vauva nuku missään peittokasassa :D

Inhottava tiehyttukos

tiehyttukos


On jotenkin surkuhupaisaa, että jokaista lasta imettäessäni tiehyttukos on ilmaantunut näin keväällä. Ei sitä näköjään opi neljännenkään lapsen kohdalla, että kevätilmat on petollisia ja öisinkin pitäisi jaksaa imettää kummastakin rinnasta. Saatan olla tressannutkin jostain alitajuisesti liikaa. Tressi kuulemma heikentää oksitosiinin erittymistä elimistössä, eikä maitokaan silloin heru niin helposti.

Mietin sitäkin, kehittyikö tiehyttukos tällä kertaa , kun käytin taas neuvolakäynnillä rintaliivejä... Rintani on niin pienet, ettei niitä pahemmin tarvitse tukea. Olenkin ilman liivejä aina, kun vaan kehtaan. Joskus näin imetysaikana paita saattaa kastua maidosta, mutta mitäpä tuosta... Lääkäriin ja juhliin rintaliivien pukeminen tuntuu silti edelleen jotenkin tarpeelliselta. Varsinkin kaarituelliset rintaliivit saattaa kuitenkin painaa ja tukkia tiehyitä.

Kylmä ei muuten sinänsä aiheuta tiehyttukosta, mutta voi heikentää maidon herumista. Silloin kun rinta ei tyhjene kunnolla, voi kehittyä tiehyttukos.

 Ja silloin rintaa alkaa juilimaan...

Tunnen kipua rinnan toisella sivulla ja tunnusteltaessa saatan tuntea muhkuran. Silloin pitäisi jo heti hidastaa. Pitää vaikka pesimispäivä ja imettää vauvaa niin paljon, kuin mahdollista. Yleensä en kuitenkaan malta ennen, kuin on jo ihan pakko. Silloin alkaa jo lämpö nousta kohisten ja tulee kipeä olo. Tajuan vihdoin, että on pakko pysähtyä. Vedän peiton korviin, otan vauvan viereen ja ilmoitan miehelle olevani pois pelistä.

Imetän aina, kun vauva vähänkin jaksaa imeä ja otan tulehduskipulääkettä. Olen onnekas, että mulla ne on tähän asti riittäneet. Jos kotikonstein olo ei alkaisi helpottamaan, niin pitäisi hakea antibiootit.

Lämpö auttaa maidon herumisessa ja siksi turvaudun oireet huomattuani usein myös lämpimään suihkuun. Lämpimässä suihkussa on helpompi yrittää tyhjentää rintaa käsin lypsämällä.

Tiehyttukos on melko yleinen imettäjän vaiva, jolloin kannattaa pysähtyä, levätä ja imettää. Jos ei hidasta, niin lopulta se kuitenkin pakottaa sängynpohjalle. Viesti on kuitenkin selkeä: Kuuntele kehoasi!

<3 Riina

Kolme vinkkiä tiehyttukokseen:


1. Imetys


Imetä niin paljon, kuin mahdollista. Vauva kannattaa asettaa rinnalle siten, että leuka on tukoksen puolella. Vauva pystyy tällöin imemään tehokkaammin ja tukos saattaa aueta. Joskus se vaatii hieman kummallisiakin imetysasentoja, mutta se on sen väärtti. 


2.  Lämmin suihku


Lämpimässä suihkussa on helpompi yrittää avata tukosta käsin lypsämällä. Lämpö auttaa maidon herumisessa,

3. Tulehduskipulääke 


Kuume saattaa nousta korkeaksikin, joten kuumelääke on ihan hyvä juttu. Silloin jaksaa taas imettää vauvaakin paremmin. Tulehduskipulääke laskee myös turvotusta ja helpottaa kipua. Mielummin kokeilen ensin kotikonstein, mutta jos olo ja kuume ei ala seuraavana päivänä helpottaa, niin on varmaankin hyvä käydä lääkärissä. Sillon saattaa tarvita antibiootit...


https://www.vamykouluttajat.fi/@Bin/175753/Koivisto_Rintatulehdus_171017.pdf
https://imetys.fi/tietoa-imetyksen-avuksi/tiehyttukos-ja-rintatulehdus/
https://thl.fi/fi/web/lastenneuvolakasikirja/tietopaketit/imetys/imetysongelmat/tiehyttykos-ja-rintatulehdus

En enää koskaan jätä synnytystoivelistaa tekemättä


Istuin loisteputkien alla neuvolan tervedenhoitajan huoneessa ja kerroin innoissani synnytystoiveistani. Nainen katsoi minua vaiti, naurahti sitten ja sanoi, ettei mun kannattaisi kauheesti synnytystäni suunnitella. Jos jotain halusin toiveeksi laittaa, niin ehkä imetysohjausta...
Olin synnyttänyt kaksi lastani ennenaikaisesti ja kolmaskin saattaisi syntyä milloin vain. Tiesin kyllä, että mitä tahansa voi tapahtua, kun kyse on riskiraskaudesta. Silti halusin, että voin hallita omaa kehoani. Se toive oli iskostunut mieleeni jo esikoisen synnytyksessä. 
Esikoisen synnytys alkoi yllättäen raskausviikolla 33.  Se oli ennenaikainen perätilasynnytys. Ensin synnytystä yritettiin estellä, mutta kun se eteni siitäkin huolimatta, niin pistettiin vauhtia oksitosiinilla. Koko synnytyksen ajan jouduin makaamaan kapealla sairaalasängyllä.
Ainoa mihin pystyin vaikuttamaan oli kivunlievitys. Olin kirjannut synnytystoivelistaani, etten halua lääkkeellistä kivunlievitystä ja sitä toivetta noudatettiinkin hyvin. Lämpöpakkaukset tuntuivat kuitenkin pahalta, mutta koska en muutakaan voinut, niin keskityin vaan ottamaan supistuksia vastaan. Ajatus siitä, että jokainen supistus toisi vauvan syntymää lähemmäksi auttoi kestämään kipua. Sain vaipua omaan kuplaani.
Ponnistusvaiheessa saliin pöllähti kuitenkin kymmenen ihmistä ja kuplani puhkesi. Oli kaiken maailman harjottelijoita, lastenhoitajia, lastenlääkäri, synnytyslääkäri ja kätilöitä. Joku heistä koitti tukea minua selästä ponnistusvaiheessa. Se tuntui kamalalta, mutta sain sanoa useamman kerran ennen, kuin tyyppi tajusi irrottaa. Seuraavassa raskaudessa kirjasin synnytystoivelistaani "En halua, että selkääni kosketaan, varsinkaan ponnistusvaiheessa." 
Kun pieni sininen rääpäle oli syntynyt en uskaltanut ottaa lastani syliini. Tärisin ja pelkäsin, että tiputtaisin lapsen. Kukaan ei huomannut pelkoani. Kukaan ei kysynyt. Mies lähti saattaamaan vauvaa keskolaan ja minä jäin yksin synnytyssaliin. 

Koska kyseessä oli perätilasynnytys oli lääkäri leikannut varmuuden vuoksi välilihat. Kaikki ne salissa olleet kymmenen ihmistä lapsen synnyttyä kuitenkin vaan katosi johonkin! Minä makasin sairaalasängyssä raajat levällään synnytystuissa, välilihat ompelematta. Tuntui, kun olisin vain osa sairaalan liukuhihnaa. Tapettu eläin lihatiskillä! Odotin huoneessa tunnin, ennen kuin lääkäri ehti kursia minut kasaan. Sen kokemuksen jälkeen kirjasin synnytystoivelistaani, että "Toivon, etten jää heti synnytyksen jälkeen yksin" 
Sain lapseni syliini vasta  keskoskaappien, piuhojen ja mittalaitteiden ympäröimänä keskolassa.  Seuraavassa raskaudessa kirjasin synnytystoivelistaani: "Toivon, että mahdollisen tärinäni takia joku pitelee lasta kanssani synnytyksen jälkeen". 



Kolmatta lasta odottaessa vetkuttelin synnytystoivelistan tekemisessä. Olin kyllä kirjoittanut toiveeni muistikirjaani, mutten ikinä saanut lähetettyä niitä synnytyssairaalaan asti. 
Kun avasin synnytyssairaalan ovet, niin ainoa toiveeni kivunlievityksen suhteen oli päästä suihkuun.

Synnytysvastaanotossa lääkäri kurkkasi kohdun suulle ja päätti pistää mut osastolle. Olin 2cm auki, mutta tiesin kyllä, ettei tässä hirveän kauaa menisi. 
Heti osastolle päästyäni pyysin katsomaan uudelleen kohdunsuun tilanteen, mutta sain vastaukseksi vain, että juurihan se alhaalla katsottiin. 

Ärsytti! Koitin nukkua vähän, mutten supistuksilta oikein voinut.
Kätilö pöllähti taas huoneeseen asettelemaan toiselle synnyttäjälle sydänäänivyötä. Kerroin supistusten väliaikatietoja ja pyysin taas kurkkaamaan kohdunsuuta, jos sinne saliin jo pääsisi, mutta kätilö ohitti pyyntöni täysin. 
Lähdin kävelemään pitkin osaston käytävää. Soitin miehelle ja avauduin. Synnytys on ihan kunnolla käynnissä, enkä pääse saliin! Puhelun loputtua olin  polvillani nojatuolilla ja pidin supistusten aikana selkänojasta kaksin käsin kiinni. Tajusin, että ponnistusvaihe alkaa olla jo aika lähellä!
Lähdin kiireesti takaisin huonettani kohti ja näin käytävällä taas oman kätilöni jonkun toisen synnyttäjän kanssa. Kerroin, että supistukset on jo aika kipeitä ja, että sinne saliin olisi jo kiva päästä. Kätilö hymyili ja sanoi, että ilmeisesti synnytysvastaanotossa olin kertonut haluavani suihkuun. Hän lupasi tuoda huoneeseeni suihkukamppeita. Katsotaan sitä saliin pääsyä sitten myöhemmin... Suuni loksahti auki ja katsoin epäuskoisesti kätilöä, mutta sain sanottua vain, että se olis kiva!
Kävin suihkuvermeitä odottessa vessassa ja yritin pissata supistusten välissä. Kiroilin, sillä niin kipeitä supistukset jo oli. Menin takaisin sänkyyni. Odotin hieman, mutta kun supistukset vaan yltyi päätin painaa kutsunappia. Kätilö tuli huoneeseen pyyhe mukanaan. Pyysin, että eikö sitä kohdunsuuta voisi ihan oikeasti jo tutkia ja sinne saliin olisi jo hyvä päästä... Supistukset sai mut puristamaan tyynyä kaksin käsin ja silmätkin kostui. Kätilö voivotteli, että taidan olla jo aika kipeä ja yritti katsoa kohdunsuun nopeasti supistusten välissä. 
Sitten hän valahti valkoiseksi ja halusi pyytää vielä kollegatkin katsomaan.
Kaksi muuta kätilöä lampsi huoneeseen ja katsoi minua sanoen, ettei niiden tarvi  edes kohdunsuuta kurkata, kun nyt viedään vaan juosten saliin! 
Ehdin olla kaksi minuuttia salissa ja tyttö oli syntynyt.
Sain pienen ihanan tytön iholleni. Samalla näin sivusilmällä, kuinka kätilö lähestyi minua ruisku kädessä. Hän ei edes sanonut mitään, ennen kun tajusin kysyä mitä ruiskussa oli. Se oli kuulemma oksitosiinia. Toisissa sairaaloissa sitä annetaan synnyttäjille aika rutiininomaisesti, jotta istukka syntyisi nopeasti ja jälkivuodot pysyisivät kohtuudessa. En kuitenkaan halunnut sitä, sillä esikoisen synnytyksestä opin, että oksitosiini saa mut todella huonovointiseksi. Onneksi ehdin tajuamaan mitä oli tapahtumassa! Eihän tietenkään kätilö voinut sitä tietenkään tietää, mutta ihmettelen, ettei hän edes kertonut mitä oli tekemässä. 
Silloin päätin, etten enää ikinä jätä synnytystoivelistaa tekemättä! 

Synnyttäessäni vaivun helposti synnytyskuplaani. En osaa vaatimalla vaatia mitään, eikä synnyttäjän pitäisikään! Synnyttäessä pitäisi olla synnytysrauha, eikä silloin pitäisi joutua perustelemaan, tai selittelemään pyyntöjä, toiveita, tai vaatimuksia.
Kätilöilläkin on kiire, eikä heillä ole aikaa tutustua synnyttäjään kunnolla. He eivät tiedä, miten kipu näkyy kehonkielestä, tai onko hiljaiset pienet pyynnöt todellisia. He eivät voi tietää mitä ajatten epiduraalista, tai missä tilanteessa haluaisin mahdollisesti siihen turvautua. Silloin, kun olen synnytystoivelistan tehnyt, niin sitä on aina noudatettu pilkulleen! 
Täydellisessä maailmassa tietenkin kätilöt tutustusivat synnyttäjään jo raskausaikana...
- Riina